Pallokalasta muikuksi

Olen paljon pohtinut, mikä loppujen lopuksi on motivaationi, se THE juttu, joka minua laihtumiseen ajaa. Vaikka saattaa kuulostaa kummalle, ei minua haittaa olla tämän kokoinen. Olen tyytyväinen ulkonäkööni ja itseeni siinä määrin, mitä nainen nyt ikinä voi ollakaan. Lähinnä ajatukseni pyörivät kai siinä, millaista olisi olla laiha. Olenkin ajatellut, että haluan kokeilla, miltä tuntuu kun ei kanna vararengasvarastoa mukanaan, miltä se ”kevyt olo” tuntuu.

Olen koko ikäni ollut lihava, siis ihan lapsesta asti, joten en ole koskaan päässyt kokemaan tuota tunnetta. Haluaisinkin saavuttaa sen, ihan kokeilun vuoksi ja miettiä sitten, onko se sen kaiken vaivan arvoista, ”tästäkö ne ihmiset höpäjää, HÖH, lähden pizzalle”. Tämä blogi tuleekin olemaan myös itsetutkiskelua, eräänlainen ajatusten kaatopaikkapäiväkirja. Ensisijaisesti kirjoitan näitä sanoja kuitenkin itselleni. Jos tästä joillekin joskus on apua tai tukea, niin hyvä niin. Uskoisin kuitenkin, etten tule olemaan yksin ajatusteni kanssa tämän matkan aikana kohti terveempää elämää.

En tiedä miksi nyt edes olen hereillä. En kai vaan saa unta ollessani yksin ajatusteni kanssa: mieli tekisi kovasti lähteä kävelylle tai rääkätä Wii Fit:iä kahlattuani tämän innostavan blogin läpi. Aivan uskomaton muutos sohvaperunasta personal traineriksi! Toki pudotettavaa hänellä oli vain kymmenisen kiloa, mutta elämänmuutos on ollut hänellä silti taputuksen arvoinen. *taputapu* En voi sanoin kuvailla, miten ylpeä olin tuosta ihmisestä lukiessani kirjoituksia vanhimmasta uusimpaan: elämänilo, jonka hän tuloksia saatuaan sai, oli niin käsinkosketeltava! Tuollaista itsekin kaipaisin, ja pikkuhiljaa alkaa usko lisääntyä ajattelemaan, että kyllä MINÄKIN pystyn! Huh, nyt se on sanottu!

Olen vanhemmiltani omaksunut asenteen: no voi sitä aina yrittää, mutta ei se kuitenkaan onnistu. En toki syytä vanhempiani paino-ongelmastani, mutta kyllä tällä ajattelulla on valtava merkitys. Se häiritsee ihan jokapäiväistä elämääni: parisuhdetta ja koulunkäyntiä. Koulussa ei tule panostettua, sillä lukeminenkin on turhaa, eihän siitä hyötyä kuitenkaan ole. Ei tule panostettua koulutehtäviin sitä 110%, vaan korkeintaan 60%, jos sitäkään.. Kaikki asiat, joihin pitäisi vakavasti suhtautua ja keskustella, tulee lyötyä leikiksi. Tästä asenteesta olisi ehdottoman tärkeää päästä eroon, mutta miten? En haluaisi tulevaisuudessa naurahtaen katsoa lasteni hienoja piirustuksia todeten samalla: ”No onhan se piirustus juu.. Mutta vesi vois olla vähä sinisempää ja ruoho vihreempää.” Haluaisin olla aidosti kiitollinen, kannustava ja onnellinen toisten puolesta. Haluaisin sanoa lapselleni: ”Voi miten hieno piirustus, ruoho ja vesi ja kukat ja pilvet ja kaikki!”, ja olla oikeasti sitä mieltä!

Huh. Aikamoinen hengenvuodatus minulta, joka juurikaan en asioistani kellekään puhu. Ehkä sekin helpottaisi pääkopan täyttyvää levytilaa, että välillä tyhjentäisi ja juttelisi jonkun kanssa ajatuksista ja tuntemuksista, mutta pokerilla ei osaa eikä ole tapana (eikä kallonkutistajalle ole varaa mennä), joten toimikoon tämä purkuväylänä ja rakkaana päiväkirjana niidenkin osalta.

Nyt voisi yrittää nukkumista.